Heippati hei ja hellät kankut! Olenko saanut piiskaa ehkä? En ole. Sen sijaan vuoden 2018 viimeisenä päivänä vedin perseelleni tuolla ulkona keskellä kirkasta päivää. Se oli kaunis lento, niin vieno niin hento. Ainut kaato koko viime vuodelta.
Katsoin J. Karjalaisesta dokumentin. Se oli hyvä. Sen jälkeen päässäni on soinut kaikki Jukan kappaleet yhtä aikaa. Jos ette tienneet, niin Doris, joka tunnettiin aiemmin Markkuna, on ankkurinappi meripihkapalasessa.
Yritin käydä luovuttamassa verta. Meinasi taju lähteä jo heti aulassa. Vessanovessa luki “vain luovuttajille”, ja kun siellä istuin paniikkipaskalla, ei ainakaan voittajalta tuntunut. Päätin silti yrittää luovuttaa, mutta eihän se onnistunut, kun olin ollut Yhdysvalloissa juuri, ja sitten vielä lukioikäisenä Brasiliassa kovassa kuumeessa malaria-alueella. Nyt selvitetään, onko minulla malaria. Ei kait siinä.
En tehnyt uudenvuodenlupauksia. En muista koskaan tehneeni eli luultavasti olen joka vuosi tehnyt. Minusta tuntuu, että elämä on sellainen itse tehty tasapainolauta. Jos kerrankin saa itsensä pysymään pystyssä, niin ei kannata hötkyillä ja lupailla mitään hurjuuksia, koska muuten jo heti katse herpaantuu ja ollaan taas naamallaan siinä niin.
Tähän lopetan tämän kirjoituksen. Se alkoi kaadolla ja päättyi pystyssä pysymiseen. Ei mitään järkeä. Hyvää uutta vuotta 2019!