Syntymäpäiväni tuli ja meni. Kiitos paljon onnitteluista, tuntui oikein kivalta saada ne kaikki. Luen aina jokaikisen kommentin mutta harvoin tykkäilen tahi kommentoin, koska jos sille turmion tielle lähtee, saa kohta tykätä ihan kaikesta, ja samalla elämä lipuu ohitse kuin ylinopeutta ajava uninen bussikuski, joka ei huomaa kädenheilutustasi pysäkillä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni, 35-vuotiaana, koko syntymäpäiväni oli aivan järkyttävä antikliimaksi. Oli maanantai ja heräsin liian aikaisin, koska aamukakka odotti jo ulospääsyä, varmaan jännitti. Kehoni halusi antaa lahjaksi ulosteen hajua, kiitos siitä. Sitten menin Lidliin ja kysyin itseltäni, mitä haluan aamupalaksi. Saan ostaa ihan mitä vaan. Ostin tismalleen samat tarvikkeet kuin aina ennenkin, koska teki mieli.
Tein aamiaisen, otin siitä kuvan ja söin ruoan.
Seuraavat kuusi tuntia istuin sängyllä ja tuijotin ulos. Illalla kävin kiipeilemässä ja olin syntymäpäiväni kunniaksi aivan sysipaska. En päässyt edes helppoja reittejä mihinkään suuntaan, vähiten alas. Jumitin seinällä 30 senttimetrin korkeudessa enkä uskaltanut liikkua, koska olin varma kuolemastani.
Onneksi kuitenkin päivän pelasti se, että se loppui.
Jo heti seuraavat päivät ovat olleet paljon mukavampia ja leppoisampia. Käytännössä siis itkin yhden vuorokauden putkeen kaikkea mahdollista vaan sen takia, koska voin ja koska se kannattaa. Itkeminen on paljon hyödyllisempää kuin ulostuijottaminen. Kun tuntui, että kaikki tarvittava on tullut ulos, lähdin ihmisten ilmoille ja uimaan, ja ai että, kun uimalasit plopsahtivat turvonneiden silmieni päälle kuin olisivat aina halunneet juuri siihen plopsahtaa.
Elämän kiertokulku on kerrassaan ihana. Ensin kaikki on hyvin, sitten semihyvin, kohta jo aivan perseestä ja lopulta taas alkaa olla ihan ok, josta kovaa vauhtia taas hyvin olemisen kautta kohti persettä ja sieltä ulos tulemista.
Oikein mukavaa päivänjatkoa!