Terveisiä täältä Helsingin Kalliosta, jossa kukaan ei uskalla astua ovesta ulos, koska jokaikisen kerrostalon katolta roikkuu henkilöauton kokoinen, 3500-kiloinen jäämassa valmiina tappamaan kaikki.
Minäkin olen ollut lukittautuneena kotiini jo kolme viikkoa seuranani uusi 1000 palan palapeli, johon löydän yhden sopivan palan kerran vuorokaudessa, ja tungen sen väkisin väärään paikkaan, koska vitun taivaspalat.
Näin viime yönä unta koiristani pitkästä aikaa, kerroin tästä Instassa ja sain kysymyksen sinkkuseuraajaltani, jolle on tulossa keväällä dalmatiankoira, että voisinko kirjoittaa, miten pärjäsin kahden ison koiran kanssa ja millainen oma dalmikseni oli.
Pärjäsin oikein hyvin. Dobermannini Tipu oli niin kova hakemaan huomiota ja leikkikaveria koirapuistossa siinä kuitenkaan onnistumatta, koska se mätki etutassuillaan kaikkea mahdollista, että minulle oli itse asiassa helpompi, kun oli kaksi koiraa. Niistä oli seuraa toisilleen ja minulle tuplasti. Ne eivät leikkineet muiden kuin toistensa kanssa, sillä vain dalmatiankoirani Dada ymmärsi Tipun mätkimistä ja siksi roikkui aina hampaillaan Tipun etujaloissa kiinni. Tipusta se oli kivaa.
Hoitopaikan saaminen kahdelle isolle koiralle oli välillä haastavaa, mutta samalla viihdyin koissujeni kanssa kotona niin hyvin, ettei se haitannut. Hästäg single and ready to mingle. Näemmä istun täällä kotonani vieläkin eli koiria on helppo syyttää omasta saamattomuudesta ja kotona möhnöttämisestä.
Nuori koira kannattaakin totuttaa jo heti alkuun siihen, että se on välillä yötä hoidossa jossain. Eli älä tee niin kuin minä, joka ei pystynyt antamaan mussukoitaan kenellekään, kun ne olivat pieniä, hellyyttäviä ja vittumaisia energiapaukkuja. Mutta varaudu maksamaan hoitopaikasta syödyt kengät, takit, postit, dildot, käsirasvat, tekoperseet, hiivalääkkeet sekä keittiöremontti ja avioero.
Koska Dada saapui kotiini, kun minulla oli jo Tipu, se tottui koiraseuraan. Dada oli hirveän herkkä, sanoisin näin erityisherkkänä että jopa erityis. Tämä supervoima teki Dadasta välillä takakireän ämmän, joka ei katsellut hyvällä vieraita koiria, roskiksia, patsaita, leijuvia muovipusseja eikä kotiin tulevia uusia ihmisiä. Ihan niin kuin en minäkään. Mutta voi sitä rakkauden ja ilon määrää, jota Dada koki turvallisissa, vakaissa ja tutuissa oloissa. Tämä turva särkyi perustavanlaatuisesti, kun Tipu kuoli, ja siksi Dada masentui ja lähti perässä puoli vuotta kaverin jälkeen. Oli ihan hirveää katsella vierestä, kun toinen kuihtui pois, mutta en minä eikä eläinlääkärikään voinut tehdä asialle mitään.
Vieläkin itkettää, se oli niin kamalaa.
Jos dobermannini oli todella hyväntahtoinen, energinen hömelö, joka lensi vahingossa laiturilta veteen joka kesä ja olisi voinut lähteä kenen tahansa kotiin, jos sieltä löytyy ruokaa ja pallo, niin dalmatiankoirani oli varovainen, ajattelevainen ja todella kiintynyt minuun. Kun kävin ensimmäisen kerran lomalla ja koirat olivat hoidossa, Dada murjotti kaksi päivää kotiinpaluuni jälkeen eikä meinannut tulla kutsusta luokse. Tipu ei tajunnut olleensa edes pois kotoa. Kun olin Yhdysvalloissa vuoden ja palasin Suomeen, Dada itki ja tärisi sylissäni monta päivää. Tipu luuli, että olin käynyt vain viemässä roskat.
Joka tapauksessa, koira kuin koira, kannattaa totuttaa se muihin koiriin, ihmisiin ja paikkoihin jo heti pennusta. Parasta on, jos löytyy tuttu koirakaveri, koska koirapuistot voivat olla stressaavia. Siellä on kahden sekunnin välein jonkun nenä anaalin uumenissa, ja sitten jo suun vieressä haistelemassa hengitystä, josta vauhdilla siirrytään tsekkaamaan lisääntymiselimen maku. Ja sitten on vielä ne koirat, jotka tekevät toisilleen samaa.
Koska suurimmalle osalle koiranomistajista käy seuraavanlaisesti, minä uskallan luvata sinullekin, että tulet menettämään hermosi; stressaamaan sitä, onko oma mussukkasi ollut jo liian kauan yksin kotona; oppimaan uuden elämänrytmin, johon kuuluu pissatukset, puistoilut ja ruoka-ajat; tunnistamaan kaikki naapurit, joilla on koira mutta vain silloin, kun heillä on koira mukana, koska ilman koiraa ihminen on vain pelkkää massaa ja taustakohinaa; ostamaan viisitoistatuhatta koiranpetiä vuodessa, kun yhdestä on taas kuopsutettu täytteet pihalle; itkemään koiranpedissä keskiyöllä, kun taas joku tinder-runkkari teki oharit; hifistelemään kaiken maailman koiranruoilla ja -leluilla; järkyttymään sydänjuuria myöten, kun koira ulahtaa tai se näyttää kipeältä; keksimään kipeältä näyttävälle koiralle kaikki sairaudet; itkemään eläinlääkärissä; tottumaan koirankarvoihin leivällä ja puurossa; heräämään darrassa onnellisena, kun oma mussukka on vieressä eikä mikään hikinen känninen panokaveri, ja ahdistumaan jo hetimiten, kun pitäisi uloskin lähteä ja oksettaa ja naapurilta on tullut yöllä lappu, että kotonasi on taas haukuttu koko saatanan yö senkin huora, ja kaiken tämän lisäksi usein käy vielä sillä tavalla ikävästi, että sitä omaa pikku karvaturrikkaa tulee rakastamaan niin paljon, että happi loppuu, rinnukseen sattuu ja räkä valuu pitkin naamaa, koska ne ovat tosirakkauden oireet. Ja tämä kaikki sattuu vielä enemmän, kun se oma mussukkapössykkä tulee häntää heiluttaen nuolemaan ne räkäkyyneleet pois ja sitä tajuaa, että sen lussukkamassukan elämä on niin paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Mutta tästä kaikesta huolimatta ja juuri siksi - olen puolestasi kamalan onnellinen.
Hyvin se menee. <3